Sali on pimeä. Tuskaiset läähätyksen ja vaikerruksen äänet imaisevat katsojan mukaansa. Tekijöiden nimet käväisevät valkokankaalla: Fred Cavayé, Vincent Lindon, Diane Kruger, Christine De Jekel. Yksinkertainen kirjasin mustaa taustaa vasten. Kivulias äänimaailma jatkuu.

Näemme ahdistuneen miehen auton ratissa katsomassa takapenkille juuri kuollutta miestä. Elokuva alkaa.

Alku muistuttaa Quentin Tarantinon elokuvia Reservoir Dogs ja Kill Bill. Mielleyhtymä on hämmentävä, mutta mukaansatempaava. Intensiivinen aloitus varmistaa katsojan mielenkiinnon, joka jatkuu vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin.

Ranskalaisen Fred Cavayén esikoisohjaus osoittautuu kuitenkin aivan omanlaisekseen. Alun jälkeen Tarantinosta muistuttaa enää vain rytmittävien takaumien vaivaton käyttö.

Elokuvassa tarkastellaan elämän haurautta. Sitä kuinka onni voi kääntyä hetkessä päälaelleen.

Äiti, isä ja poika, onnellinen perhe, joka rikkoutuu, kun perheen äiti Lisa (Diane Kruger) joutuu vankilaan syytettynä murhasta. Isä Julien (Vincent Lindon) tekee kaikkensa saadaakseen vaimonsa ulos vankilasta, pienen Oliver (Lancelot Roch) pojan pysytellessä hiljaisena ja kilttinä jaloissa.

Cavayén kuvaa virkavaltaa kylmäksi ikiliikkujaksi, joka repii äidin perheltään selittelemättä ja anteeksi pyytelemättä. Isän ja pojan vierailut vankilassa kertovat tilanteen ahdistavuudesta. Oscar on vieraantunut äidistään, eikä halua edes puhua tälle. Lisa menettää otetta elämästään. Ajatus vankilaan jäämisestä loppuelämäkseen ajaa hänet lopulta itsemurhayritykseen.

Cavayén ohjaus vakuuttaa. Hän kuvaa tarkkanäköisesti Oscaria, joka seuraa voimattomana vanhempiensa muuttumista ihmisraunioiksi. Vankilaan teljetyn Lisan elämänhalun kuihtumista kuvataan hänen miehelleen antamilla suudelmilla, jotka muuttuvat rakastavaisista, intohimoiksiksi, epätoivoisiksi ja lopuksi täysin välinpitämättömiksi, kuolleiksi.

Diane Krugerin ja Vincent Lindonin kemiat toimivat hyvin. Ilmeikäs Kruger ja lähes eleetön Lindon täydentävät toinen toisiaan hienosti ja heidän välillään esitetty kaiken kestävä rakkaus on uskottavaa.

Jotain jää kuitenkin puuttumaan. Julienin keinot vapauttaa vaimonsa vankilasta menettää elokuvan keskivaiheilla uskottavuuttaan. Onneksi Cavayé saa lopussa koottua kaiken kasaan ja juonen toimimaan.

Olen ehkä ilkeä ihminen, sillä kammoksun onnellisia loppuja. Kaiken se kestää on kuitenkin erilainen.

Elokuva sai minut samaistumaan hahmoihin niin voimakkaasti, että pitkästä aikaa todella toivoin kaiken päättyvin hyvin.

Fred Cavayé: Pour elle. Kaiken se kestää. Ensi-ilta 03.07.2009. Neljä tähteä