Luin kesällä maailmankirjallisuuden klassikoita ja järkytyin niiden kehnosta tasosta. Aloitan tyrmistykseni perkaamisen Fjodor Dostojevskin tiiliskivestä Rikos ja rangaistus.
Olen lukenut useita käsikirjoitusoppaita ja istunut kirjoituskursseilla. Tietäväisemmät ovat opettaneet minulle, että hyvässä tarinassa on sympaattinen päähenkilö, jonka puolesta lukija jännittää sydän pamppaillen.
Mietitäänpä Raskolnikovia. Tyyppi makoilee hikisenä punkassaan ja suunnittelee viattoman mummon murhaa. Motiivi: olen katkera maailmalle, koska olen persaukinen jätettyäni lakiopinnot kesken. Voi nyyh. Hommaa jätkä duuni ja lopeta valittaminen.
Raskolnikov ei ole samaistuttava vaan säälittävä hahmo. Editorin olisi pitänyt vetää henkselit kässärin päälle ja sanoa Dostojevskille, että ”et sä hei viitsis kirjoittaa tästä tyypistä vähän sympaattisemman. Keksi sille jokin nolonsöpö piirre, josta lukija tunnistaa itsensä. Vaikka kaalikeiton aiheuttamat ilmavaivat.”
Pettyneenä vaihdoin Thomas Mannin Tohtori Faustukseen. Virhe. Kirjassa on reilut 500 sivua. Kirjoitusoppaiden mukaan päähenkilö ongelmineen pitäisi esitellä tarinan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Mitä tekee Mann? Suoltaa musiikkitieteellistä jorinaa partituureista, sivut matelevat, 259. Koska helvetissä se säveltäjä tekee sopimuksen pirun kanssa tullakseen lahjakkaaksi?
Tuskastuin ja tartuin viihteellisempään romaaniin, Umberto Econ Ruusun nimeen. Tän oon nähny telkkarista, tän on pakko olla jännä! Onkohan Sean Connery kirjassakin?
Iloitsin liian aikaisin. Munkkiluostarin murhamysteeristä huolimatta kirja koostuu uskonnollis-filosofisesta pohdiskelusta. Ihan tavallinen, hyvä ja kiva ihminen ei ymmärrä siitä sanaakaan. Mehevimmät onelinerit liittyvät Paavalin kirjeisiin. Ei kukaan retwiittaisi niitä.
Luovutin ja palasin mukavuusalueelleni, kotimaiseen nykykirjallisuuteen. Ah. Itkettäviä tarinoita enkelivauvoista, taistelevia jääkiekkoilijoita ja juoppoja, kulmakarvapigmentoinnin hankkineita murhaleskiä. Ja Lapin sota. Kiellettyjä rakkaustarinoita liekehtivästä Rovaniemestä ei voi kirjoittaa liikaa.
Luojalle kiitos laadukkaasta suomalaisesta nykykirjallisuudesta, joka kunnioittaa lukijaa. Ihan tavallista, kivaa ja hyvää ihmistä, joka haluaa lukea kivoja juttuja hyvistä ihmisistä.
Kunhan ne sijoittuvat Lapin sotaan. Tai kannessa on Teemu Selänne.
Janica Brander
Näyttelijät sanovat että hyvän roolihenkilön näytteleminen on tylsää toisin kuin pahan, koska pahat ovat mielenkiintoisempia. Miksi ihmisestä tulee paha ja hänen motiiviensa ymmärtäminen. Sitä paitsi hyvät ihmiset eivät ole niin hyviä kuin luulevat olevansa, eivätkä pahat ihmiset ole niin pahoja kuin hyvät luulevat.
Ihan tavalliset, kivat ja hyvät ihmiset ovat osallistuneet ja osallistuvat nykyisinkin pahuuteen velvollisuuden tai jonkin aatteen velvoittamana, olettaen olevansa hyvien puolella pahuutta vastaan. Ihan tavalliset ”hyvät ihmiset”mahdollistivat bolsevismin tai natsismin rikokset, tottelemalla tai kääntämällä katseensa toisaalle. Unohtamalla moraalinsa
En halua lukea kivoja juttuja hyvistä ihmisistä, vaan kertomuksia ”pahoista” tai ainakin ristiriitaisen persoonallisuuden omaavista ihmisistä, jotka harrastavat uskonnollisfilosofista ja eksistentiaalista pohdiskelua ja ihmettelevät risaista elämäänsä.
Näyttelijät sanovat että hyvän ihmisen roolin näytteleminen on tylsää, toisin kuin pahan koska pahat ihmiset ovat mielenkiintoisempia. Miksi ihmisestä tulee paha ja hänen motiiviensa ymmärtäminen.
Sitä paitsi hyvät ihmiset eivät ole niin hyviä kuin luulevat olevansa, eivätkä pahat ole niin pahoja kuin hyvät ihmiset olettavat. Ihan tavalliset, kivat ja hyvät ihmiset ovat osallistuneet ja osallistuvat nykyäänkin pahuuteen velvollisuuden tai jonkin aatteen velvoittamana, olettaen olevansa hyvien puolella pahuutta vastaan. Ihan tavalliset ”hyvät ihmiset” mahdollistivat bolsevismin ja natsismin rikokset, tottelemalla tai kääntämällä katseensa toisaalle,unohtamalla moraalinsa.
En halua lukea kivoja juttuja hyvistä ihmisistä, vaan kertomuksia ”pahoista” tai ainakin ristiriitaisen persoonallisuuden omaavista ihmisistä, jotka harrastavat uskonnollisfilosofista ja eksistentiaalista pohdintaa, ihmetellen risaista elämäänsä.
Näyttelijät sanovat että hyvän roolihahmon näytteleminen on tylsää toisin kuin pahan, koska pahat ihmiset ovat mielenkiintoisempia. Miksi ihmisestä tulee paha ja hänen motiiviensa ymmärtäminen. Sitä paitsi hyvät ihmiset eivät ole niin hyviä kuin luulevat olevansa ,eivätkä pahat niin pahoja kuin hyvät olettavat.
Ihan tavalliset, kivat ja hyvät ihmiset ovat osallistuneet ja osallistuvat nykyisinkin pahuuteen olettamansa velvollisuuden tai jonkin aatteen puolesta,olettaen olevansa hyvien puolella pahuutta vastaan. Ihan tavalliset ”hyvät ihmiset”mahdollistivat bolsevismin ja natsismin rikokset tottelemalla tai kääntämällä katseensa toisaalle, unohtamalla moraalinsa.
En halua lukea kivoja juttuja hyvistä ihmisistä, vaan kertomuksia ”pahoista” tai ainakin ristiriitaisen persoonallisuuden omaavista ihmisistä, jotka harrastavat uskonnollisfilosofista ja eksistentiaalista pohdintaa ja ihmettelevät risaista elämäänsä.
Niinpä niin. Kirjoituskursseilla tai oppaita lukemalla ei kirjoiteta maailmankirjallisuutta. Sellaista, joka järisyttää aikakaudesta riippumatta.